Raiteet kolisevat, junavaunu vaappuu ja reittiin tottunut katsoo unisena, miten maisemat ikkunan takana vaihtuvat tutulla kaavalla. Täällä kaksi nuoruudenrakastettua törmäävät toisiinsa parinkymmenen vuoden jälkeen. Niin vaivaannuttava kuin tällainen kohtaaminen voisi olla, Sivuraiteen Elina päättää istua alas ja ottaa selvää, mitä Jönssin elämään todella kuuluu.
Sivuraide tapahtuu kahden pysäkin välillä, katveessa, risteyksissä ja ei-kenenkään-maalla, jossa menneen on mahdollista lihallistua silmien eteen. Se on tunnistettava, hauska ja haikea tarina entisistä rakkauksista ja niistä elämistä, jotka eivät ihan toteutuneet, mutta melkein.
Näin Lahden kaupunginteatteri tiivisti lupauksen Juha Itkosen käsikirjoittamasta ja Laura Mattilan ohjaamasta näytelmästä Sivuraide, jonka kävin katsomassa maaliskuun alussa.
Henkilökohtainen lähtöasetelma
Juha Itkosen toisinkoinen Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) teki aikoinaan minuun kirjana niin syvän vaikutuksen, etten halunnut mennä katsomaan sen elokuvaversiota viime vuonna. Pelkäsin, että lumous särkyisi enkä ollut valmis kantamaan pettymyksen riskiä.
Moni taitaa tunnistaa ilmiön, jossa kirja on ollut suurempi kulttuurielämys kuin myöhemmin tarinasta tuotettu elokuva/teatteriversio. Tiedän esimerkiksi useammankin Elena Ferrante -fanin, joka on vähintään lievästi pettynyt Lahden kaupunginteatterin Loistava ystäväni -näytelmään. Minä en pettynyt, vaan pidin siitä kovasti, mutta en olekaan lukenut Ferranten kirjoja. (Viimeistään eläkkeellä sen teen.)
Tällä kertaa teatterisovitus ei perustu kirjaan vaan Juha Itkosen samannimiseen audiodraamaan. En ole sitä kuunnellut, joten minkäänlaista pohjaviritystä ei ollut ”teatterielämystä häiritsemässä”.
Olen usein maininnut Itkosen yhdeksi lempikirjailijoistani, koska hänen tuotannossaan on monta vaikuttavaa teosta. Mutta.
Hänen kahden tuoreimman kirjansa (Teoriani perheestä ja Tänään kerron kaiken) äärellä olen kokenut yllättäviä tunteita: pitkästymistä ja hetkittäin jopa ärtymystä. Olisin halunnut lukea niitä ahmimalla, koska minähän rakastan Itkosta, mutta ajatukseni ovat lähteneet harhailemaan. Toinen kirjoista jäi jopa kesken.
Olenko siis kadottanut jotakin, joka aiemmin oli aina läsnä, kun Itkosta luin?
Edelleen hänen teoksensa saavat kiittäviä arvosteluja mediassa ja myös sosiaalisen median kirjallisuusryhmissä lukeva yleisö niitä pääsääntöisesti ylistää, joten voiko ”vika” olla kirjoissa? Vai olenko se vain minä? Kun luen muiden lukukokemuksista, mietin, olenko todella lukenut saman kirjan.
Miksi olen eksynyt sivuraiteille enkä enää pysy lumoutuneena kiinni tarinassa?
Kun kuulin, että Sivuraide heräisi eloon teatterilavalla kolmen teatterin yhteisproduktiona ja kantaesitys tuotaisiin luoksemme Lahteen, kiinnostuin tietysti.
Tietenkin tämä olisi nähtävä. Luvassa olisi tuore tapa päivittää suhdettani Itkoseen.
Kokemukseni teatterin pehmeässä penkissä
Näyttelijäntyö pienen näyttämön pelkistetyissä lavasteissa oli ensiluokkaista (Annukka Blomberg, Jarkko Lahti ja Eeva Soivio) ja huomasin pian ajattelevani, että kulkipa juoni ihan miten tahansa, ei tämä ainakaan huono näytelmä ole.
(Valitettavasti joudun edelleen tekemään kovasti töitä, että saisin ravistettua Putinin ulos Jarkko Lahdesta. Niin ilmiömäisen kylmäverisesti hän meni sairaisiin nahkoihin loistavassa näytelmässä Totuuden hinta, joka järkytti ja vihastutti Lahden kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten.)
Lavasteet pysyivät samoina koko näytelmän ajan. Jossain kohtaa mietin, että toistuvat sattumalta kohtaamiset junassa ovat epäuskottavia, mutta sitten sain näpäytettyä itseäni: teatteriahan tässä seurataan, ei dokumenttia. Päätin olla häiriintymättä. Oli jopa virkistävää katsella nykyteatteria, jossa ei kikkailla jatkuvasti vaihtuvilla lavasterakennelmilla ja audiovisuaalisilla erikoisefekteillä.
Väliajalla totesin ystävälleni, että vähän mietityttää onko tarinassa liikaa teemoja. Olisiko vähempikin riittänyt? Aivan kuin Itkonen olisi halunnut varmistaa, että jokainen katsoja saa takuulla napattua kiinni jostakin itselleen läheisestä teemasta.
Juuri sitä tämä näytelmä tarjoaa: tarttuma- ja peilipintaa sekä annoksen nostalgiaa nykyihmiselle. Ainakin jos sattuu olemaan keski-ikäinen, kuten minä ja itseäni kaksi vuotta vanhempi kirjailija-käsikirjoittaja.
Kumpi olikaan parempi Melrose Place vai Beverly Hills 90210? (Ei kai ole aivan pakko valita!)
Ellun ja Jönssin vahvasti samaistuttavat elämänkohtalot tulivat iholle, mutta puhuttelisiko näytelmä, jos ei itse elä siinä kuvattujen ristipaineiden keskellä ruuhkavuosiaan? Tätä olisi voinut tiedustella ystäväni vieressä istuneelta lippispäiseltä teinipojalta, mutta eihän suomalainen toki sellaista tee.
Väliajan jälkeen takaisin penkkiin istuessani en ollut vielä varma siitä, onko Sivuraide hyvä vai loistava. Vajaan tunnin kuluttua en enää epäröinyt: Sivuraide oli loistava.
Loppukohtaukselle (joka oli hienoin aikoihin) kyynelehtiessäni ajattelin, että suhteeni Itkoseen tarvitsi juuri tätä. Onneksi tulin ja sain vielä seurakseni ystävän, jonka kanssa nähdään aivan liian harvoin.
Sivuraide tarjosi minulle teatterin lavalla rakastamaani Itkosta, jonka olin jo pelännyt menettäneeni.
Anekdootti penkin takaa
Tämän teatterielämyksen uniikki yksityiskohta tulee tässä: audiodraamassa Riitan roolin ääninäyttelevä Heidi Herala istui takanamme. Hän näyttelee parhaillaan fiktiivistä Heidi Heralaa (!) näytelmässä Maan ja veden välillä ja myöhemmin samana lauantaina oli ohjelmistossa iltanäytös. Oli kiinnostavaa kuulla, mitkä näytelmän kohdat saivat hänet eläytymään ääneen.
Osin ne olivat samoja kuin itselläni, mutta eivät läheskään kaikki. Juuri tässä on yksi teatterin hienouksista. Tulkintoja on tasan yhtä monta kuin katsojia. Älä usko kriitikkoa tai bloggaajaa, vaan tee toki itse omat johtopäätöksesi.
Blogin julkaisupäivänä Lahden näytökset ovat jo ohi. Ensi-ilta Turussa 26.3. Sivuraide – Turun Kaupunginteatteri ja Helsingissä 24.9.2026. Sivuraide | Kansallisteatteri
Turussa ja Helsingissä Riittaa näyttelee Ulla Koivuranta.
