Lukuaika n. 5 minuuttia

Se perinteinen aloitus kirjailijatarinalle

Minusta tuli kirjailija, koska olen aina rakastanut kirjoittamista.

Minusta tuli kirjailija, koska kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa jäsentää korvien välistä kaaosta sekä maailmaa omien ääriviivojeni ulkopuolella.

Olet todennäköisesti lukenut kirjailijahaastatteluista vastaavia perusteluja kyllästymiseen asti.

Mutta niin se vain on.

Kirjoittamisen täytyy tuntua luissa ja ytimissä ja sen täytyy olla itselle välttämätöntä, jotta voi heittäytyä näin epävarmaan ammattiin. Harva tällä pienellä kielialueella vain kirjoja kirjoittamalla itseään elättää. En minäkään.

Yksi merkittävä poikkeama omaan tarinaani liittyy jo sen alussa. Myöhemmässä vaiheessa muitakin.

Moni kirjailija kertoo olleensa jo lapsena kaikkea mahdollista ahminut lukutoukka, jota aikuiset hätistelivät loitommalle kirjastosta kannetuista aarrepinoista. Sekakäyttöhän saattaisi aiheuttaa kehityshäiriöitä. (Meillä nykyvanhemmilla ei enää näitä pelkoja ole!)

Kyllä minäkin lukemisesta pidin. Tietysti. Rakastin erityisesti Tiina-kirjoja, Runotyttöä ja Vihervaaran Annaa.

Mutta lapsena rakastin vielä enemmän leikkimistä enkä välttämättä tarvinnut siihen edes kaveria. Jostain syystä rakastin erityisen paljon My Little Poneja, vaikka en hevostyttö ollutkaan. Rakastin kissoja.

Vaatekaappini oli kerrostalo, jossa asui Barbie-perheitä. Suurin kuviteltavissa oleva unelma oli vuosien ajan My Little Pony -linna. Minulla oli vain pieni ponitalli ja siksi moni poniperhe asui pahvilaatikossa.

Kun lapsi leikkii, hän yleensä sanoittaa repliikit ääneen, vaikka leikkisikin yksin. Niin tein myös minä. Tein niin vielä silloinkin, kun luokkakavereiden mielestä leikkiminen oli jo liian lapsellista. Leikin pitkään salaa ja olen onnellinen, että tein niin. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että juuri loputon leikkiminen kasvatti minusta tarinankertojan.

Näytä, älä selitä.

Nuorena aikuisena pääsin opiskelemaan Viita-akatemiaan luovaa kirjoittamista. Opettajamme Vuokko Tolonen oivallutti tuolloin minulle sanat, jotka kätkin Marian tavoin sydämeeni.

Nuo kolme sanaa ovat ehkä kauneimmat koskaan kuulemani. Suustani lipsahti kovaääninen tahdon.

Sain Viita-akatemiassa alulle romaanikäsikirjoituksen nimeltä Napanuoraton. Valmistuttuaan se kiersi vuosia etsimässä kustantajaa ja melkein sellaisen saikin. Kolmannelle uudelleen kirjoitetulle versiolle eräs kustannustoimittaja väläytti jo vihreää valoa. Vatsaan lensi legioona levottomia perhosia.

Nyt se tapahtuisi.

Mutta tähdet eivät olleet kohdallaan. Kustannuspäällikön työpöydän alla oli nappi, josta valo muuttui punaiseksi. Ei riittävästi kaupallista potentiaalia.

Se oli kaunokirjallinen keskenmeno raskausviikolla 35.

Vertaus on hävyttömän brutaali, mutta en voi olla pahoillani.

Tunteista ei voi kukaan sanoa, että väärin tunnettu. Ja tuolta minusta tuntui. Kirjailijaunelma ei ollut asia, joka olisi toteutuessaan ihan kiva. Unelma oli muodostunut pakkomielteeksi. Jos minusta ei tulisi kirjailijaa, olisin merkityksetön tässä maailmassa.

Monelle täysin tavallinen torstaipäivä alkuvuodesta 2010 oli minulle päivä, jolloin kuolin kirje kädessä. Nopeasti huomasin, että kyseessä olikin onneksi vain halvaus. Kirjoittava käteni meni pitkäksi aikaa epäkuntoon.

Olin mennyt edellisenä vuonna naimisiin ja säästänyt jopa tyttönimeni vain siksi, että halusin julkaista esikoiseni nimellä, jolla olin sen kirjoittanut. Näin toimii tunneihminen.

Saat sen mistä luovut?

Lapsiesikoisemme syntyi vuonna 2011.

Ristiäisissä äitikin sai uuden nimen. Koska minusta ei siis tullutkaan kirjailijaa, päätin ottaa mieheni nimen käyttöön. Unelma oli haudattu, joten manalaan jouti myös prosessiin liittynyt nimi.

Mutta elämäni ei ollutkaan merkityksetöntä. Olin äiti.

Vuosiin en kirjoittanut mitään omaa. Kirjoitin vain sanoja, joita elannon eteen oli kirjoitettava.

Syksyllä 2016 elämä tarjoili yllättävän käänteen tamperelaisessa kissakahvilassa, kun laiskanpulskea löytökissa Hugo alkoi jutella minulle.

”Laita viesti Annalle! Tehän olette puhuneet yhteisestä lastenkirjasta. Teette nyt sellaisen ihanista löytökissoista. Kirjan, joka tukee eläinsuojelutyötä. Minäkin voin myydä sitä täällä kissakahvilassa.”

Anna vastasi heti. Ilman muuta tehtäisiin tuollainen kirja!

Lastenkirjoja joukkoluovuudella

Aloin ideoida uudenlaista yhteisöllistä lastenkirjakonseptia. Siihen liittyisi varainhankinta järjestökumppaneille, joiden toimintaa tarinat tukisivat myös ideologisesti. Vielä saman vuoden kirjamessuilla asetuin jonon jatkoksi Tapaa kustantaja -pisteelle.

Kun vihdoin tuli oma vuoroni esitellä kirjaideaa, sain hämmentävän vastauksen:

”Tarinan synopsis on herttainen, mutta mietin tuota järjestön tukiosuutta. Oliko teillä ajatus, että teidän tekijänpalkkionne lahjoitettaisiin järjestölle?”

Ymmärsin, että nämä kirjat olisi tehtävä paljon suoraviivaisemmin. Omalla riskillä. Onneksi olimme Annan kanssa molemmat yrittäjiä, joilla liekki paloi jo valmiiksi kaikenlaista luovaa hulluutta ja omien rajojen kokeilua kohtaan.

Syntyi yhteinen yritys Merkityskirjat Oy.

Merkityskirjat kustansi elinkaarensa aikana neljä kirjaa omalla riskillä ja upeiden yrityskumppaneiden tuella. (Voi itku, miten mahtavaa se oli. Kumppanihaku oli vähintään yhtä vaikeaa kuin kirjojen myyminen, mutta sitäkin palkitsevampaa oli kuulla lopulta sanat olemme mukana.)

Neljäs Helga ja Helmeri -tarina oli tilauskirja, joka pudotti myyntipaineet pois omilta harteiltamme. Saimme keskittyä luovaan työhömme. Parasta ikinä.

Kirjojen kirjoittaminen on aivan ihanaa.
Niiden myyminen taas…

No, sitä kuvaamaan löytyy muita adjektiiveja.

Käänne kohti tietokirjallisuutta

Yrittäjän työpöydälle tuli jossain kohtaa myös pari tilaushistoriikkia: toinen yhdistykseltä, toinen asiakasyritykseltä. Kiinnostuin tosissani tarinallisesta tietokirjallisuudesta.

Hakeuduin Kriittisen korkeakoulun tietokirjoittajakouluun (2024-2025) ja parhaillaan suoritan ammattikirjoittajien YAMK-tutkintoa Turussa. Koulutus on nimeltään Luova kerronta ja nonfiktio.

Luova kerronta ja nonfiktio – Master School – Turku AMK

Jos kaikki etenee aikataulussa, saan tutkintotodistuksen kesällä 2027. Elämäkertateos, jota parhaillaan kirjoitan, ilmestyy toivottavasti pian sen jälkeen.

Kyseessä on elämäntarina, jonka kirjoittamista olen sitkutellut liian pitkään. Onneksi vielä ei ole myöhäistä.

Ehkäpä se romaanikin vielä joskus.

Minusta tuli kirjailija, koska olin yksinkertaisesti liian kovapäinen antaakseni periksi.