Teksti on alun perin julkaistu Terhi Kankaan toisessa blogissa otsikolla Vapaa verbaalikko selvitti: mistä kustannustoimittaja saa kiksinsä? Teksti on päivitetty ajan tasalle marraskuussa 2025.
Olen useasti miettinyt, voiko olla epäkiitollisempaa ammattia kuin kustannustoimittajan ammatti. Päivät täyttyvät luokattomien tauhkakasojen perkaamisesta ja wannabe-kirjailijoiden unelmien tuhoamisesta. Käsikirjoituksenne ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme. Esimerkiksi pitkän linjan kustantaja Mikko Aarne kertoi vuosia sitten Kiiltomato-julkaisulle tuhonneensa ainakin 10 000 kirjailijaunelmaa. Aikamoista.
Tauhkakasoista löytyy toki toisinaan helmiä, jotka tarjoavat kustannustoimittajille kiitollisempaa työsarkaa. Käsikirjoituksia, jotka jalostuvat kirjoiksi, joita kirjallisuuden ystävät sitten pitkän ajan kuluttua saavat luettaviksi. Tuossa jalostusprosessissa ammattitaitoinen kustannustoimittaja on kirjoittajan suurin luottokumppani ja usein lähes korvaamaton ihminen.
Kustannustoimittajan ammattiavusta olen itsekin saanut nauttia eikä tuon kumppanuussuhteen merkitystä oikein pysty edes ulkopuoliselle kuvaamaan .En siis edes yritä.
Mikä mahtaa pitää näiden kirjallisuudelle omistautuneiden näkymättömien työmyyrien motivaatiota yllä? Usein työtä tehdään kovassa aikapaineessa eikä lukija välttämättä edes koskaan näe kustannustoimittajan nimeä, ellei kirjailija ole sitä kiitoksiinsa liittänyt. Kirjan kannessa komeilee vain kirjailijan nimi vaikka yhteistyö on ollut vereslihaista molemmin puolin.
Ainakaan palkka ei kelpaa vastaukseksi, sillä tämän usein korkeasti koulutetun ammattiryhmän palkat jäävät kauas esimerkiksi toimittajien keskiansioista.
Vuosia sitten minulle avautui mahdollisuus saada pieniä maistiaisia aiheesta. Graafikkoystäväni Petri Koivisto kertoi kirjaprojektistaan, jota hän oli työstänyt jo vuosia. Intohimoinen lintumies oli kaikessa hiljaisuudessa muiden töidensä ohella pitkäjänteisesti työstänyt henkilökohtaisesti merkittävää teosta: Lintukirjaa Luhdanjoen maisemista.
Tiesin, että Petri on äärimmäisen lahjakas lintukuvaaja, ja olen aina ihaillut hänen visuaalisen silmänsä tarkkuutta, joten olin projektista innoissani. Lopputulos olisi takuulla huikaisevan hieno. Mutta että Petri oli myös kirjoittanut kokonaista vuodenkiertoa kuvaavan teoksen tarinan kokonaan itse – mikä yllättävä ja rohkea uusi aluevaltaus!
Teksti oli vaiheessa, jossa se kaipasi ulkopuolisia silmiä, punaista kynää ja sparraavia ajatuksia. Petri kääntyi ilokseni minun puoleeni. Olin otettu, mutta samalla tunsin ramppikuumeen kohoavat lukemat kuumotuksena otsallani. Pystyisinkö tähän? Olisinko luottamuksen arvoinen?
Päätin luottaa itseeni. Nythän olisi hyvä tilaisuus testata, oliko mikään saamistani opeista ja palautteista tarttunut todella kovalevylle.
Maltoin mieleni ja luin tekstin ensimmäisen kerran täysin koskematta punakynään. Annoin vain tarinan viedä. Kun se päättyi, huokaisin. Miten upeaa tekstiä! Ja miten hienosti tarina pienten alkukankeuksien jälkeen lähti vetämään. Olin oppinut, ihastellut, liikuttunut ja vaikuttunut. Olin kiitollinen tarinalle siitä, että se oli olemassa.
Sitten tartuin punakynään.
Punakynäni poimi tekstistä turhia tilkesanoja, huutomerkkejä, omistusliitteitä, lauseenvastikkeita ja outoja pilkutuksia. Kommentoin marginaaliin lauseiden pituuksia ja tekstin rytmiä, vaikeita lauserakenteita ja varoittelin substantiivitaudista. Kas kummaa, kaikki täsmälleen samoja kielellisiä kömpelyyksiä, joiden kanssa itsekin on edelleen oltava tarkkana lähes päivittäin.
Kaikkein tärkein luovan kirjoittamisen oppi, jonka itse olen saanut, tiivistyy kolmeen sanaan: NÄYTÄ, ÄLÄ SELITÄ. Älä kirjoita, että Pekka oli surullinen, vaan kuvaile miten suru näkyy Pekassa ja miten hän käyttäytyy. Anna lukijan tehdä johtopäätöksiä.
Noiden kolmen taikasanan avulla myös Luhdanjoen tarina harppasi monta askelta eteenpäin.
Olen aikaisemmin toimituspäällikkönä työskennellessäni editoinut lukuisia freelance-toimittajien lehtiartikkeleita, joten toisen kirjoittajan tekstiin kajoaminen ei ollut uutta. Itse asiassa tälläkin hetkellä teen yrittäjänä myös tuottajan työtä eräässä asiakaslehdessä. Tuohonkin positioon kuuluu tekstien editointi lopulliseen muotoonsa.
On kuitenkin aivan eri asia käsitellä kirjoittajalle henkilökohtaisesti merkittävää kaunokirjallista teosta, kuin tilattua lehtijuttua, jonka tulee aina ensisijaisesti palvella tekstin julkaisevaa lehteä ja sen konseptia.
Välillä olin hairahtua tarjoamaan muutoksia Näin minä tämän kirjoittaisin, jos tämä olisi minun tekstiäni –hengessä. Onneksi sain itseni ruotuun. Kyseessä ei ollut minun tekstini. Editorin rooli kirjallisuudessa on ihan toinen: Tehtävänä on auttaa kirjoittajaa oman ilmaisunsa, oman persoonallisen äänensä kanssa. Editori voi tehdä ehdotuksia, mutta lopulta kirjoittaja päättää, ottaako hän ne huomioon vai ei.
Lupa kajota toisen tekstiin sen syvimpiä ytimiä myöden oli huumaavaa. Koko prosessin maukkain suola oli kappaleiden otsikoinnissa. Petri kertoi olevansa niiden kanssa jumissa ja pienissä ongelmissa. Ja totta puhuen ne olivatkin useasti liian helppoja ja ilmeisiä, eivätkä tehneet oikeutta otsikkoa seuranneelle upealle kerronnalle. Petri itse toivoi, että otsikot saisivat olla hengeltään taiteellisia ja abstraktejakin, joten tein Petrille erilaisia otsikkoehdokaslistoja.
Nekään eivät olleet minun kirjallisia tuotoksiani, vaan lähes jokainen otsikkoehdotus oli poimittu sellaisenaan tai aivan pienellä muokkauksella varsinaisesta tarinasta. Kirjoittaja sokeutuu helposti omalle tekstilleen ja niin oli käynyt nytkin. Petri ei nähnyt metsää puilta eli sitä, miten hienoja otsikoita hän oli jo kirjoittanut teksteihin sisään.
E-kirjaan liittyvien teknisten kommervenkkien vuoksi Luhdanjoki-kirjan ilmestyminen viivästyi aika tavalla alkuperäisestä suunnitelmasta. Viive teki teokselle tekstin näkökulmasta pelkkää hyvää. Kirjoittaja palasi pitkän tauon – ja väistämättömän kyllästymisen – jälkeen tekstiin vielä kerran uudelleen ennen kirjan lopullista viimeistelyä.
”Kun vuosi sitten annoit palautteesi, en ihan täysin ymmärtänyt kaikkia ehdotuksiasi. Nyt kun luin tekstin uudelleen, oivalsin monta asiaa uudella tavalla.”
Itsensä etäännyttäminen luovasta prosessista tekee aika ajoin todella hyvää. Ja minulle tuo kirjoittajan kommentti oli yksi parhaista saamistani palautteista editorin roolissa. Nyt luulen ymmärtäväni, mikä kustannustoimittajia työssään motivoi.
Jotkut entiset urheilijat kertovat nauttivansa urheilusta jopa enemmän valmentajan roolissa. En yhtään ihmettele miksi.
Luhdanjoki-kirja – Petri Koivisto Design | Mainostoimisto | Lahti
